Miksi nuoret ihmiset menevät lavalle ja jaarittelevat päiväkirjamerkintöjään ja tajunnanvirtaansa, ja miltä niistä sattuu tuntumaan ja palasia arkielämästään, ja muuta itsekeskeistä paskaa joka ei kiinnosta ketään muuta kuin heitä itseään, saati että sillä olisi jotain taiteellista arvoa - ja kuvittelevat että se on runoutta? Ja se tuntuu menevän myös läpi monelle?

Tätähän sitä on salaa ainakin vuosikymmenen verran pähkäillyt!