Pikkutakki paukkuen osallistuin flosofikahvilaan, jossa Turun runopäivien kunniaksi oli puhumassa pohjalainen KIRJAILIJA. Hän puhui juurista, maasta, paikasta, kodista ja niiden tärkeydestä schopenhauerilaisessa kontra niitseläisessä hengessä sekä vaikka mistä siinä sivussa. Kerrankin myös minä esitin lopuksi kysymyksen! Se koski identiteettiä, ja että voisiko olla niin, että nykyajan postmodernissa hajanaisuudessa, kun identiteettejä on yhdelläkin tyypillä vaikka minkälaisia, niin että joku kirjoittaa pitääkseen yllä, löytääkseen, vahvistaakseen tai selventääkseen identiteettiään ja että toteutuuko tämä kenties hänenkin kohdallaan ja oman kotiseudun korostamisen myötä. Tai jotain tuollaista hain. Identiteetin menettäminen kun voi olla paha juttu, sitten on ihan hukassa ja nihilismissä ja limbossa jos ei saa korvaavaa tilalle. Onko takana pelko identiteetin menettämisestä?

Hän kiisti tämän omalla kohdallaan, kai. Niin no alkuperäinen on aina aidoin, koitin sovitella. Sitten tulin tokaisseeksi jotain, että joku ehkä epätietoisesti... samassa tajusin että kuulostaa siltä, että SYYTÄN häntä tiedostamattomasta pelkäämisestä! Äh, tämähän meni ihan päin honkia! Ottakaa huomioon, että edellinen kysymyspuheenvuoro oli koskenut machoismia, miehekkyyttä ja sen sellaista kirjailijoilla ynnä muilla, että menneen maailman karistaessamme menetimme paljon ylimääräistä ja joutavaa mutta ehkä hyveitäkin. Tämä yltyi nopeassa järjestyksessä täysimittaiseksi käsirysyksi, tuolit ja pöydät lensivät, hakkasimme ja potkimme toisiamme ja tuopit särkyivät(filosofikahvilat siis pidetään ihan oikeasti aina panimoravintola Koulussa). Lopuksi pidin häntä takakuristusotteessa ja virkoin "Olet unohtanut isäsi kasvot! Pelkäät maaorjan identiteetin menetystä, senkin kirjailijan irvikuva ja vellimuna eunukki!" Pääsin kotiin poliisisaattueessa.