Kun kaikki on romahtanut ja kunhan on kylliksi aikaa kulunut ja kylliksi unohdettu - suurin osa unohdetusta turhaa, joka sietääkin unohtaa -, tullaan meidät yhä muistamaan kadonneena loistona, olemme muisto ihmiskunnan valtavasta potentiaalista, joka on iäksi menetetty. Vai onko sittenkään? Kun rakenteiden murskaantuneet muruset on pyyhkäisty, kun valtiot ja raha voitettu ja isot talot, kirkot ja palatsit luhistuneet, kun rikkoutuneiden kokonaisuuksien jäämistöt ponnistelevat uudessa muodossa, säilymme taruissa ja joissakin toimintamalleissa ja ajatuskuvioissa. Kun hyökyaalto on pyyhkäissyt maailman ylitse, jospa tällä kertaa eivät selviytyisi kaikkein saastaisimmat, vaan ne, joiden kuuluu. Tähän asetamme toivomme.

Ehkä heidän ei tarvitse aloittaa aivan tyhjästä. Ehkä jokaisella kehitysvaiheella on sittenkin merkitys.