Vieno-Muikon kärsimys ja kunnia

tai

Keppiä koirille

käsikirjoitus

osa 1

 

Esikkojen aika oli ohi. Vieno-Muikko Aspqvist puki housut jalkaan ja lähti ulos hakemaan postipakettia. Hän oli nukkunut huonosti ja tankannut paljon kahvia. Pihatie rapsahteli askeleidensa alla. Öljykangastakissaan löntystellen eteni V-M soraiselle maantielle, jota kukaan ei vaan vieläkään ollut päällystänyt asfaltilla. Ilma seisoi paikallaan, tuntui että aikakin.

Tien reunassa oli mehevä koiranpaska. V-M oli jo aikoinaan vähitellen alistunut, ja kouliutunut näitä toistuvia yllätyksiä parhaansa mukaan välttämään. Hän ei enää sen kummemmin jätöksiin yleensä reagoinut. Mutta voi juku, eikös vaan muutaman kymmenen metrin päässä tullut jo toinen iso paska vastaan, tienposkessa pönöttäen. ”Vittu, mitä paskaa” mutisi Aspqvist.

Postikonttoriin oli viimein saapunut lähetys, jota V-M oli pidemmän aikaa odottanut. Se liittyi erääseen hänen harrastukseensa. Mieleen nousi into edessä olevia puuhastelevia hetkiä kohtaan. Jokin kuitenkin mieltä myös painoi, mutta se menisi ohi viimeistään kun paketti aukeaisi ja odotus päättyisi. Päässä alkoi soida tuttu hittibiisi vuosien takaa. Jostakin päin kuului pihakoiran arkihaukku.

Parkkipaikoilla ei ollut ylen määrin autoja. Postikonttorin täti oli ystävällinen ja asian toimitus sujui sutjakasti. V-M suoritti samalla reissulla satunnaiset arkiostoksensa ja maksoi pankkikortilla. Jonot eivät olleet pitkät ja kaikkea löytyi, mitä pitikin. Kaupan porstuassa V-M pelasi vielä hieman pajatsoa ennen kuin antautui ulkoilmalle. Kaupparakennuksen seinään oli sidottu iso, ruskea koira. Se katsoi Aspqvistia anoen ja vinkui. Jostain syystä katseet kohtasivat. Koira päästä yllättävän, ison haukahduksen ja säikäytti V-M:n. Tilapäisesti ärtyneenä, mutisten, V-M nyt vallan harmistui. Suuntasi kuitenkin päättäväisesti kotiaan kohti, postipaketti kainalossaan ja kauppakassi toisessa kädessä.

Pienenä Aspqvistia oli nimitelty Vieno-Mulkuksi. Olihan hänen nimensä erikoinen, ja erilaisuus pisti silmään ja herätti kielteisen huomion. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tohtinut muuttaa ristimänimeään toiseksi. Hänen oli ristinsä kannettava. Ei hän tahtonut kohtaloansa vaikertaa taikka surkutella taakkaansa. Meni sitä ihmisillä huonomminkin eikä nimi miestä pahenna. Ynnä muut kootut latteudet... kas, nurmikolla kasvoi ukonsieniä. Harmi, että olivat puhjenneet lähelle autotietä, ei tohtinut poimia pakokaasujen pelosta.

Kotimatkalla sade ei vieläkään puhjennut vaikka sää oli enteilevän tuntuinen.