Melko spontaani ilta

Orson Flynn, tuo sankarillisen suvun maineikas tuhti vesa, on metkalla tuulella tänä iltana. Edessä on tapaamisia ja seikkailuja. Hän kulkee Turun yössä vähän mausteista inkivääriuutetta maistelleena ja katselee välillä toiveikkaana ylös tähtiin sekä niiden taakse.

Orson: Lallalaa, se on kivaa olla sika, ja juutalaisten on vika, lallalaa!!!

     Kesken kaiken päättää tuo mainio Orson poiketa viihtyisään pieneen kyläkauppaan matkan varrella. Hän vaikuttaisi olevan ainoa asiakas. Ostoskori täyttyy oluttynnörillä, höyryävillä hevosmakkaroilla, grillatulla kanalla ja kevätsipuleilla. Reippaasti Orson latoo tämän kaiken hihnalle, että tömähtää. Jopas nyt jotakin.

     Ostostiskin takana on vartiossa hehkeä vaalea neito, jonka ystävällinen luonne ja kaunis hymy valaisevat koko ympäristön. Pahaa hän ei tekisi kärpäsellekään, tuo kauppiaan tytär, hän on elämänmyönteinen ja reipas. Iloisuudella taitaa silti sittenkin olla alakuloinen pohjavire... sillä jossain hänen mielensä salaisissa sopukoissa laulaa vieno ääni: ”Voi missä uljas prinssini viipyy, tuleeko hän milloinkaan...” Hänen kukoistavaa poveaan rumentavassa nimikyltissä lukee Kirsi Dulcinea.

Kirsi: - Hei anteeks, mutta kello yhdeksän jälkeen ei saa enää ostaa alkoholia! Ja kello on jo yli kakstoista ja kaupan pitäis oikeestaan jo olla kiinni.

Orson: - Eikö nyt tämän kerran silti voisi jos ei kerrota kenellekään...

Orson näyttää kaltoin kohdellulta koiranpennulta ja Kirsin hellä mieli sulaa.

Kirsi: - No hihii, jos nyt tämän kerran! Eikä sulla varmana ole papereitakaan mutta menköön nyt!

Orson: - Saanko vielä sut kaupan päälle!

Kirsi: - Hui... ootko sää ihan hullu!

Orson: - Ei kun tarkoitin vaan kun olisi tänä iltana Raunistulassa sellainen juttu ja kun kerran kauppakin menee nyt kiinni niin...

     Keskustelu menee tätä rataa kunnes Orson ja Kirsi jo kulkevat käsikynkkää ylös Hämeenkatua kohti erästä jo ajat sitten sovittua päämäärää. Tämä ei ole Kirsin tapaista, mutta eipä ole Orsonkaan kuka tahansa mies, vaan eräs aikamme tai minkä tahansa ajan suurimmista kavaljeereista.

     Old Evening-pubissa seurataan televisiosta raveja. Vuorossa ovat Orikedon ravit ja asiakaskunta, koostuen lujaa kuolevista toton mestareista, vaahtoaa kuin lauma pillastuneita mustangeja. Eräs tuntematon mies lierihatussa, maihinnousutakissa ja lyhyt sikari tiukasti suupielessä paukuttaa pöytää hurjasti lähdön numero kolme alusta loppuun.

Eliot Hardly: - Vonnegut Slim Vonnegut Slim Vonnegut Slim Vonnegut Slim … !!!

     Voittajaksi selviää kuitenkin Minor Gatsby ja herra Hardly tilaa pettyneenä illan seitsemännen whisky sourin. Hän kohauttaa olkapäitään, vilkaisee kelloaan ja huomaa että on parahultainen aika nostaa monoa kytkimeltä. Hänen tiensä vie kohti Raunistulaa, mutta hänen oikopolkujaan ei tiedä kukaan – ehkei edes hän itse. Matkalla Eliot kohtaa seitsemän sinistä kasakkaa, jappervokin, lähettilään, ratsumiehen, piispan, Vartiotornia kaupittelevan kolkkapojan, Loch Nessin toisen hirviön, ison pahan suden, ja oman kaksoisolentonsa.         Tämän kaiken neuvokkaasti selviteltyään, esteet ylitettyään ja matkan vihdoin taitettuaan hän saapuu puuhökkeleiden ympäröimälle aukiolle, jossa enemmän tai vähemmän julkinen kokoontuminen on alkamassa. Outoon paikkaan pystytetty katulamppu valaisee sopivasti tilaisuutta. Väkeä on jo kertynyt ja puheensorina alkanut. Se laimentuu, kun puhuja nousee korokkeelle, hymyilee valloittavasti ja aloittaa muitta mutkitta salaseuran kokouksen.

Andrea Lodotter: - Hyvät ystävät, olette tulleet sankoin joukoin! (tauko. [Paikalla on Eliot Hardly ja kaksi muuta.]) Hyvä juhlaväki, elämme ratkaisevia aikoja. On tehtävä valintoja jotka koskettavat jokaisen meistä elämää. Se miksi me emme aio suostua pakkotyöhön, on ennen kaikkea se, että tasa-arvo on yhteinen etumme ja...

     Silloin joku läimäyttää Eliotia miehekkäästi selkään. Häntä ei voi yllättää... kukaan muu kuin ystävä.

Orson Flynn: - Terve mieheen vanha venkula! Diiva tulee aina myöhässä... saanko esitellä sinut illan seuralleni? Kirsi Dulcinea, Eliot Hardly.

Kirsi Dulcinea: - Hei. Mutta hän näyttää tutulta!

     Orson ja Kirsi ovat löytäneet paikalle. Kävelyn aikana Orson söi eväänsä ja tyhjensi oluttynnörinsä ja Kirsi joi kuusi omasta kaupastaan kähveltämäänsä mustikkasiideriä. Minne he lienevät tuon kaiken pissineet, sitä tarina ei kerro. Kuulumisia vaihdetaan ja kaiken keskellä on kummallista miten Eliot ja Kirsi vaikuttavat jo epämääräisen tai epätietoisen tai epämääritellyn tutuilta toisilleen mutta Orson taas ei huomaa mitään... kesken kaiken tapahtuu räjähdys! Ilmassa on savua ja musta hahmo ryntää kohti järkyttynyttä Andrea Lodotteria. Hän on niin järkyttynyt, että hänen lauseensa jäi kesken.

Ääripöhköistöläinen: - Nyt pidetään kivaa huara...!

Andrea: - Irti, idiootti!!

Kirsi: - ... Tämä on kauheata!!!

     Roisto ja aktivistineito ovat epäsuhtaisessa käsikähmässä. Eliot vetäisee Browninkinsa esiin mutta vielä nopeampi on Orson Flynn. Hän heittää ninja ropen lyhtypylvääseen ja kiepauttaa itsensä kohti tapahtumien keskipistettä päästäen sukuhuutonsa: ”Ooo-li-oli-oo li-oli-ooo oooo!” Käyttäen liikevoimaa hyväkseen hän tönäisee ryökäleen kumoon muhkealla takamuksellaan, koppaa ulkoisen tyyneyden säilyttäneen Andrean mukaansa ja kiepahtaa ketterästi takaisin sinne, mistä manööverinsa aloittikin. Seuraa spontaania ajatustenvaihtoa.

Andrea: - No olisin mä itekin kyllä pärjännyt!

Kirsi: - Se oli ihan hirveätä! Yyh!

Orson: - Ihan hyvä kuitenkin että pidän tuota ninja ropea aina mukana.

Andrea: - Että mä vihaan natseja!

     Ihmettely ja päivittely jatkuu, esittelyjäkin tehdään, kunnes joku kiinnittää huomiota erääseen yksityiskohtaan.

Kirsi: - Minne Eliot meni?

Eliot: (puhujankorokkeen takaa): - Noin ei kohdella naista saatana... jokohan alat uskoa... et sinä tästä näin vähällä pääse... kutsutkohan itseäsi vielä mieheksi... et ansaitse olla osa ihmiskuntaa, saatanan natsipaska...

Orson: - Voi helmikuun helvetti! (ryntää katsomaan.)

     Eliot makaa vatsallaan kasassa sykkivää veripalttua ja mätkii sitä yhä polvillaan ja kyynärpäillään. Kuuluu litsahtavia ääniä ja Eliotin kiroilua, muuten onkin hetken hiljaista.

Andrea: - Hyi helvetti!

Kirsi: - Hei, mutta tuosta saa varmaan hyvää makkaramassaa! Voidaan kerätä sitä muovipusseihin ja viedä sitä meille!!

Andrea: - (…) Kirsi... tuo oli ihminen, se on ihmisen jäännöstä.

Kirsi: - (…) Hyyääähh!

     Andrea joutuu lohduttamaan pois tolaltaan joutunutta Kirsiä kun taas Orson yrittää saada järkeä vimmastuneeseen Eliotiin, joka yhä vaan takoo yhdeksi puuroksi sulautuneita ruumiinosia ja sisäelimiä. Tämä ei tokene millään, sillä tilanne on nähty ennenkin: Eliot on kadottanut itsensä. Lopulta itkuinen Kirsi tulee ja laittaa kätensä hänen ympärilleen.

Kirsi: Shh ihan hiljaa nyt... Tarjousmakkaroita, hedelmiä, suklaata, satoja kaljalitroja... byhyy!! Sinun on muistettava, sinun on muistettava...

Orson: - Hei, nyt silmiin palasi tolkku.

Kirsi: - Niin palasi! Ihanaa! Eikö sinun pitänyt olla se kuumaverinen ja tämän se kylmähermoinen?

Orson: - Yleensä, mutta... riippuu olosuhteista. (...) Voit päästää jo irti, Kirsi.

Kirsi: - Ai niin...

Eliot: - Köhhöh! Höm.

Andrea: - Henkirikoksen yhteydessä pitäisi soittaa poliisi.

Orson: - Tuskinpa siihen on tarvetta, ei tuosta aladoobista voi ketään tunnistaa. Meinaan, hampaatkin ovat jauhona.

Andrea: - Entä DNA?

Orson: - Eliot on jossain vaiheessa ehtinyt kusta lorauttaakin tuonne sekaan, DNA:t ovat ihan sekoittuneet.

Andrea: - No sitten Eliot voidaan jäljittää.

Eliot: - Ei hätää madame, DNA:ni on poistettu rekisteristä. Olen siis mies jota ei ole olemassakaan.

Kirsi: - Oletpas olemassa...

Andrea: - (…) No sepä kiintoisaa. Kuulkaa, minusta tuntuu että yksi salaseuralaisistani oli MYYRÄ. Johtaja Myyrä. Meidän on siis paettava jonnekin lymyilemään ennen kuin joudumme joka tapauksessa selvittämään tämän.

Orson: - Minullahan on piilokolo tässä lähellä. Mennään kaikki neljä sinne ja avataan kapinallisten viiniruukku ja keskustellaan tilanteesta.

Eliot: -Totuuden sanoakseni takkini kaipaakin pesua.

Kirsi: - Se on lievästi sanottuna totta.

Andrea: - Harashoo. Siitä onkin aikaa kun viimeksi toimin lainsuojattomana...

(Sinä yönä juotiin monet ystävyyden maljat... aamuun asti ja kauemmin! Kunnes vaara oli varmasti ohi.)