Vieno-Muikon kärsimys ja kunnia

tai

Keppiä koirille

käsikirjoitus

osa 3

Auringon imakka paiste satunnaisesti pilkisteli ja välkähteli puiden ja muiden näkösuojien lomasta, bussin ikkunoista taittuen ja heijastuen, halki maalaisseudun kiitävän linja-auton matkustajain silmiinkin, aiheuttaen epileptisin ja/tai migreenisin taipumuksin varustetuille yksilöille herkkiä hetkiä ja päänvaivaa. V-M A. saisi kuitenkin kohtuuhintaisen kyydin pitäjän keskukseen, missä hänen oli määrä tavata etäisemmäksi kasvanut serkkunsa Muna-Into Pappenheim. Onneksi tämä vuoro ei ollut koulukuljetus eikä muutenkaan ollut kummoisaa tungosta tälle taipaleelle näihin aikoihin. V-M katseli maisemia ja hyräili Otis Reddingia itsekseen.

Ehkä noin kilometrin välein seisahduttiin pysäkille päästämään vanhentuneita, matkaoikeutensa loppuun käyttäneitä matkustajia ulos sekä kutsumaan upouusia, hyvin maksavia matkustajia sisään. ”Onkohan konduktööri Kyrpä-Kalle himokas hässimään?” oli V-M tuumimassa, kun paljastui että yhdellä upouusista matkustajista olikin jonkinlainen koira matkassaan. Hän asettui sellaiselle penkille, joka oli kiusallisen lähellä V-M:n penkkiä, toisin sanoen etäisyyttä oli vähemmän kuin 5 penkkiriviä. ”Haluaako pippelispuppelis halihauvelin mussuluuta, haluaako!” myhäili koiranomistaja ilmeisesti lemmikkiään rauhoitellakseen ja V-M:n hermoja raastaakseen. ”Hulvaton hurtta saa kohta isukin isoa namia!” leperteli tämä papin näköinen plebeiji. ”Vinkuleluako haluaa puppe, pistetäänkö papparaisen lelu vinkumaan?!” Oliko tämä enää tottakaan? V-M puraisi Sysi-Sisua ja toivoi niin, että se olisi syanidikapseli. ”Tekeekö taas mieli hässiä kengurua...” Jaaha, ilmeisesti tämä sekopää ei ollut havainnut V-M:n olemassaoloa tai ainakaan tiedostanut tämän kuuloaistia.

Muna-Into oli vuosien jälkeen entisensä, kahvilassa muisteltiin entisiä hassutuksia ja hullutuksia sekä luotiin myös katsaus tulevaan. Palvelu oli erinomaista ja leivokset olivat tuoreita.