Vieno-Muikon kärsimys ja kunnia

tai

Keppiä koirille

käsikirjoitus

osa 4

-Joie de vivre, toistui Vieno-Muikon kallossa tiivistettynä maksiimina, puskien häntä alati eteenpäin. Lumihiutaleita leijaili verkkaisesti alas. V-M toimitti iltapäivämatinean jälkeistä flaneeraavaa promenadiaan, jollaisia hän harrasti vaikkei kukaan olisi vastaan tullutkaan. Nyt hän kuitenkin kohtasi erään Lisbeth Svahnströmin naapurustosta, tuttu taloyhtiön kokouksista. Hän ulkoilutti koiraansa kevyen liikenteen väylällä.

V-M tervehti sekä kädellään että äänellään: -Päivää! Lisbeth mörisi jotain vastaukseksi... ja hänen pieni koiransa taas hyökkäsi V-M:n jo valmiiksi repaleiseen lahkeeseen. Sepä vasta oli jotakin. -Paikka noh noh se on kiltti ei se pure se vaan tervehtii se on kiinnostunut paikka nyt noooh... Talutusremmi, eikä emännän mölinä kumpikaan tilanteeseen juuri tepsinyt. Onhan se nyt kumma. -Eikö nyt... eikö sitä voisi... Muutamat näköpiirin ihmiset katsoivat pilke silmissään ja hymynkare suupielissään. V-M halusi vajota maan alle ja kuolla. Hänet oli hetkessä asetettu paikalleen: kesytetyn ja taantuneen, halveksittavan, alhaisen elukan irvikuvan arvon ja aseman alapuolelle. Ja jokainen nykyihminen sen hiljaa hyväksyi ja suhtautui myönteisesti, ihan selvästi sen saattoi ilmapiiristä aistia. V-M kärsi nöyryytyksensä järkytyksestä jähmettyneenä, inhosta väristen. Tämä oli jo vähän liikaa.

Lisbeth jatkoi samaan malliin jokaisen vastaantulijan kohdalla eikä tajunnut mistään mitään. V-M tunsi itsensä raiskatuksi kun käveli ryhtinsä menettäneenä takaisin kotipihalleen. Koto-oloissa levottomiin aivoihin versoi ilkeä itu, joka oli saanut osakseen ravintoa ja säännöllistä kastelua kyllin - sitä viimeistä pisaraa myöten. Tukahdutettu raivo, epäusko, voimattomuuden surkeus, häpeä, myötähäpeä, inho, itseinho... kohtuuden taju, aatteellisuus, ihmisarvoisuus, oikeutettu kosto - joku roti. V-M irrotti pölynimuristaan kromihohtoisen putkiosan.