Kuljin kartoittamatonta polkua tuntemattomaan kolkkaan. Halki korven, tulin vanhalle rämeelle joka loisti oudosti auringossa. Rämeikön reunasta ohi koko suoalueen, mitä lie pitänyt sisällään, ja uudelle polulle. Melkein aarniometsää välissä mutta sitten alkoivat puut näyttää hoidetuilta ja luonto jos ei muokatulta, niin... avitetulta. Kohtasin rakennelman, kaatunutta puuta ja kuivunutta oksaa tuettuna kelohonkaan ja koivua istutettuna rinkiin. Istuin pölkyllä hetken ja aloin tulla kummalliseen kohotettuun tunnelmaan. Näin sateenkaaren. Jatkoin matkaa ja tien varressa kasvoi kukkia ja pensaita. Söin pähkinöitä ja marjoja, aloin kuulla ihmismäisiä ääniä - tai äännähdyksiä jostain eläimen ja ihmisen väliltä, kuitenkin vailla petomaisuutta. Sanoja kielellä, joka kuulosti tutulta mutta jota en kuitenkaan ymmärtänyt.

Tulin toisen tuollaisen luonnonomaisen rakennelman luo... ja kohtasin ihmisiä. Oli toinen matkamies, joka tänne oli eksynyt. Hän otti minut vastaan avosylin ja sydämellisesti. Pienellä piha-alueella kulki lintuja ja pieneläimiä. Saisin kuulemma kohdata kaikenlaista ennennäkemätöntä, mutta ensin oli matkan jälkeen saatava vieraanvaraisuutta - rakennelma oli majatalo, jossa tarjoiltiin ihmeellisiä juomia joita oli valmistettu mahlasta, kuusenkerkoista, pantu tai käytetty ja joilla oli ikivanhat nimet. Joimme vakkaa ja sain tutustua näihin metsän ihmisiin, ja tapaamisemme olivat luontevia kuin olisivat he tienneet minun saapuvani, enkä minäkään jostain syystä osannut enää epäröidä. Olin toisella olemisen tasolla. Olin paratiisiajassa, joka ei ollut lineaarinen vaan syklinen. Tuli eteen kolmaskin ulkomaailmasta peräisin oleva, joka oli kauemmin ollut täällä kuin me kaksi ja joka olikin enemmän kuin he muut. Puettuina valkeaan ja vihreään, luontaisia mutta kammattuja ja hyvältä tuoksuvia, eteerisiä ja kepeitä.

Kenties lehto, kenties kirkko, jotain konstailemattoman pyhää. Kuka vaan saattoi näköjään tulla istumaan lähelle ja seurata seremoniaa. Siinä istuimme me kolme nyt ihmetyksen vallassa koettaen toisillemme pukea sanoiksi vaikutelmaa. Näimme ihmisolentoja erikoisen musiikin siivittäminä. Oli vanha mies, liikkeissään päihtynyttä lennokkuutta. Hän oli ylipappi tai shamaani tai tietäjä tai intomies tai druidi tai ukonkuukunen tai myrrysmies. Lemminkäisen tapainen mies taas tanssitti valkeissaan kieppuvaa neitoa. Tämä neito näytti tanssivan ilmassa, jalkojensa vain satunnaisesti tavoittavan maan kuin olisi hän ollut katosta roikkuvien narujen varassa. Hänen pakaransa näkyivät harson alta kuten itikanpurematkin, jotka eivät kyenneet vähentämään hänen suloisuuttaan tässä erityisessä ympäristössä. Outoihin naamioihin pukeutuneet naiset omine koreografioineen muistuttivat hieman 1800-luvun maaseudun morsiamia. Lemminkäisiä oli useampi, nuoria ja komeita miehiä. Musiikki soi ja toimitus jatkui. Tämä oli selvästi jokin ikiaikainen perinne ja se tunkeutui luihin ja ytimiin. En tahtonut enää lähteä. Kuten kumppanini ulkomaailmasta, tulisin jäämään tänne loppuiäkseni.