Sokean kulman alkuvoima tai Muinaisperimän esiintymä tai Käänne vailla lähdettä

 

 

Ikkunasyvennyksestä oli hetken hyvä omin päin itseään tutkaillen seurata, miten hänen mielessään nämä juhlallisuudet vaikuttivat yhä pakotetummilta. Mihin he kaikki tämän jälkeen tai vielä myöhemmin joutuisivatkaan, ajatteliko kukaan muu sitä. Raakkuva varis pihapuusta häiritsi tätäkin rauhaa. Apean neidon käynti suuntasi kohti boolimaljaa ja tyhjää itse puhumisen vuoksi puhelemista. Tämän sielultaan poissaolevan henkilön itsereflektiivisyyden tila valloitettiin muisteloilla ja ajankohtaisiksi hyväksyttyillä aiheilla lähipiirin ja ympäristön toimesta. Ennen pitkää vatsassa kiersi pahaenteisesti, mikä tarjosi hänelle itselleen legitimiteetin tehdä lähtöä. Muille hän tosin joutui tarjoamaan vielä salonkikelpoisemman tekosyyn.

 

Se oli rannikkokaupunki Vakka-Suomessa taikka kauppala taikka kalastajakylä. Kaikkea tuota ja enemmänkin se taajama lähiseutuineen ja meripoukamineen jonkun mielestä oli. Väestö siellä vaihtui kansainvälisestä yhteydestä huolimatta harvakseltaan. 3/4 sen populaatiosta puhui ruotsia, loput suomea paitsi muutama venäjää ja saksaa. Elinkeinoista huomattavin ei ollut kauppa eikä käsityökään eikä ainakaan laivanvarustaminen, vaan maanviljelynkin ohittava kalastus. Näinä aikoina elettiin taas yhtä painostavaa elokuuta sen rannikkokylän meri-ilmastossa sitä ympäröivine suolavesineen joidenka takia itse ilmassakin piili valtameren suuruus, sen levollinen syke ja välillä selittämätön hurjuus. Paikkakunnan näkyvin mahti oli kirkon jälkeen tapulikaupunginjohto, mutta siellä vaikutti monessa asiassa myös perinneyhdistys täyttämässä jotakin salattua tarkoitusta. Nuorista ihmisistä osa muutti muualle etsimään onneaan mutta merkittävä osa jäi myös niille sijoilleen. Hammaslääkäriä olisi vapaakaupungissa tarvittu mutta ei osattu kaivata. Nyt satamaan oli saapunut isompi kauppalaiva tuomaan vaihtelua. Tullessaan se toi ylellisyystavaroita, mausteita, käsityöläisiä, paluumuuttajia, uutisia ja kuulumisia... etsintäkuulutettua tai epämääräistä väkeä tarjoomisineen, laukkuryssiä, salakuljetusta, hempukoita, kiellettyjä rohdosaineita ja vanhojen partojen paheksumia huvituskeinoja.

 

Erään paikallisen tapahtuman merkkipäivän kunniaksi pidettiin kunnallisessa ”FBK:n huvilassa” illanistujaisia. Tarjolla oli paikallisen leipomon sekä paikallisen panimon hienoimpia tuotteita. Täytetyt pasteijat ja portteriolut tekivät kauppansa. Väkeä oli jonkin verran paikalla myös ulkopaikkakuntalaisia, varsinkin läheisimmästä naapurikaupungista, johon oli tiiveimmät ystävyyssuhteet jo historiallisesti. Pelattiin korttia, seurusteltiin, leikittiin seuraleikkejä, vaihdettiin kuulumisia, päiviteltiin maailman menoa, puntaroitiin korkealta tulleita uusia päätöksiä ja niiden vaikutuksia näiden säätyjen elämänmenoon. Kauppiaiden ja porvarien jälkikasvu hieman ihmetteli ja hymähteli kun yksi heistä siis poistui niin aikaisin vaikkakin salonkikelpoisesta syystä. Häntä oltiin totuttu pitämään hieman jos ei suorastaan omituisena niin omanlaatuisena ja häneltä saatettiin odottaa jotain lievästi, muttei liikaa tavanomaisuudesta poikkeavaa. Ei häntä vihattu jos ei rakastettukaan, paitsi yksi poika joka oli häneen ihastunut salaa. Pois lähteneen sosiaalinen asema ei ollut mikään kummoinen mutta hyväksytty, vankka ja vakaa.

 

Vanhasta hienosta puutalosta nyt kuitenkin siis kömpi henkilö vailla saattajaa ulos ja antoi kemujen sisällä jatkua. Jokunen katse pani hänet ulostullessaan merkille tai jokunen vähän ulostulonsa jälkeen, muutama kaihoisakin katse mutta useampi enimmäkseen väliinpitämätön. Tästä paikasta taikka lähiseudulta oli hänen sukunsa ja täällä oli hänen taustansa lukuunottamatta mereltä tullutta isoisää. Vailla haikeutta, lähinnä helpottuneena hän suuntasi ulos ehtooseen hämärtyvään vaikka yhä tunsi epämieluisaa liikettä jossakin sisuskaluissaan, kuin lievää närästystä mutta liian alhaalla. Alkuillasta juhlallisessa tapahtumassa oltiin pelattu korttia. Hän oli vetänyt kortin jossa oli krokotiilin kuva. Korttipakan oli eräs nuori mies ostanut kauppalaivan väeltä. Neito hymähti itsekseen aiempia tapahtumia ja kokemuksiaan. Ei harmaata utua, vaan lehtivihreää näki hän.

 

Kylän raitti johti vapaapalokunnan juhlatalolta keskustaan ja kaupungintalolle ja tämän raitin poskessa, tynnörillä istui mies harmaassa huopahatussaan joka kuunteli satunnaisesti kemujen hajaääniä ja poltti piippua. Hän oli kaksi viikkoa sitten käynyt yksin Holmbodaskärin kallioluolassa ja löytänyt sieltä jotakin kenties merkittävää. Hän oli oppineempi mies kuin miltä näytti ja hänen tietonsa oli harvinaista lajia. Nämä tiedot olivat vaarassa laajentua yhä harvinaislaatuisimmille tasoille. Hän oli omalla tavallaan mystinen mies vaikkei hänessä ehkä mitään niin kummaa ollut, sen kummempaa kuin kenessä muussakaan. Ihan tavallista hylkeenpyytäjien sukua oli hän. Kellon kantamisen sijasta tämä mies leikkasi aikansa kirkonkellojen kuminasta. Juhlista poistuvan neidon hän tiesi ja tunsi etäisesti, ei koskaan tulisi häntä sen intiimimmin tuntemaankaan mutta muuttaisi pian ratkaisevasti suhtautumistaan häneen. Levollisin mielin hän poltteli piippua ja tunsi ehkä ensi kertaa elämässään olevansa oikealla asialla ja täyttävänsä tarkoitusta. Aikaisemmin vailla itsetuntoaan ei mies ollut mitään mutta nyt hän oli merkityksellinen ja historiallinen eläväinen. Vaikkei hän tiennyt että eräässä lehtisessä oli omituiseen ilmoitukseen präntätty että viikon päästä tulisi seitsemänkymmentäseitsemän ihmistä kokoontumaan siihen lasten parissa salamyhkäisenä ja pahaenteisenä pidettyyn kallioluolaan aivan rannikolle. Joskus se Holmbodaskärin luola täyttyi merivedestä ja se oli pesäpaikka kaikelle mädännäisyydelle, sisiliskoille ravuille, äyriäisille, rantautuneille matruusien ruumiille, basiliskin pennuille, rupikonnille ja salamantereille. Kuin varkain voi ihminen muuttaa suhtautumistaan asioihin ja tulla avarakatseisemmaksi. Savua tuprautteli mies ja toteutti koko ajan kohtaloaan sitä itse tietämättä mutta ikään kuin kuitenkin jotain aavistaen, eikä edes aavistaen, vaan sittenkin varmasti tietäen jossakin tajuntansa takaraivossa piilossa lymyillen.

 

Jo iät sitten menneet asiat ja romukoppaan joutaneet tavat ja käytännöt kenties elävät meissä yhä aivan konkreettisesti jossain sopukassa. Lajimuisti ei ole myytti. Tämä näyttäytyy enimmäkseen peloissamme ja vaistomaisuuksissa, ja he jotka ovat kosketuksissa alitajuntaansa ovat salaisen ja vaarallisen tiedon potentiaalisia herroja. Sellainen ominaisuus, sellainen herkkyys, tosin harvoin jos lopulta koskaan johtaa niinsanottuun onneen tai täyttymykseen – taikka siis sen pätevään illuusioon, joka on monien mielestä tavoiteltava asia.

 

Jos puhutaan tämän paikkakunnan moraalista, oli se itse asiassa pysynyt maailman tuulista riippumatta jokseenkin kaukana mistään viktoriaanisen puritaanisuuden tavoittelusta, tai edes luterilaisesta pidättyväisyydestä. Muualta oli tullut käytännön asioita ja kaikenlaisia tapoja oli omaksuttu, takapajuisia ei oltu vaan kiitollisina otettiin vastaan vaikutteita muualta, mutta jotkin moraalikäsitykset eivät jostain syystä olleet ottaneet juurtuakseen näihin vanhoihin sukuihin. Ajattelu ja elämänkasomus säilyi omanlaisenaan, vaikkei sitä välttämättä ulkopuolinen ensiraapaisuilta havannoisikaan. Oli esimerkiksi tavallista ja hyväksyttyä nuorten rakastavaisten ja vieläpä vaikka kuinka vanhojen pariskuntienkin elää avoimesti ns. susiparina kunnes nämä itse katsoivat olevan taloudellisesti ja muuten perusteltua muodostaa avioliitto ja vihkiytyä kirkossa. Hyvin harvinaislaatuista, ettei papisto tuntunut voivan tälle mitään vaan otti kiitollisena vastaan tiedon naimapäätöksestä kun sellainen tuli. Kirkko ikään kuin ummisti silmänsä ja katsoi sormiensa läpi ja oli kuin puolisot olisivat vasta tavanneet ja säädylliset kihla-ajatkin asiaankuuluvasti viettäneet. Kihlauskäytäntö oli vierasta ja huvittavaa eksotiikkaa näiden ihmisten parissa. Kuitenkin he kovasti vieroksuivat mitään avioeroja ja pitivät avio-ongelmia ja onnettomia avioliittoja hyvin pahana ja hyväksymättömänä ilmiönä.

 

Apoteekkarilla näillä main oli proviisorinsa ja farmaseuttinsa kanssa komea toimitalo kaupungintalon ja keskustorin vieressä. Se olikin kolmanneksi hienoin rakennus ja kuuluisan arkkitehdin suunnittelema. Mortteli kävi siellä ahkeraan ja uusmuotisia pillereitä pyöriteltiin ja osa seudun väestähän toimi pulverilla. Apoteekkari oli sekä virallisesti että kansan keskuudessa arvostetuimpia henkilöitä näitten ihmisten välittömässä vaikutuspiirissä pormestarin ja kirkkoherran ohella Alkemistien ja rohtomiesten perilliset toimittivat samaa tehtävää kuin edeltäjänsä, vaikka julkisesti vannoutuivat heistä irti. Hantverkkarien tölleistä eräässä toimi puukkoseppä, joka ei niinkään tuntenut tarvetta ottaa etäisyyttä edeltäjiinsä vaan antoi heille avoimesti arvon ja tunnusti yhteyden. Ammatit periytyivät alaan katsomatta usein isältä pojalle tai joskus tyttärelle. Nuorisoa heittelemässä puukkoa hänen verstaansa lähistöllä puukontekijä katsoi pahalla silmällä koska sellaiseen tarkoitukseen ei hänen puukkojaan suinkaan oltu tehty. Halvempaa rautaa olivatkin raitin poikien puukkoset. Siellä lähellä sattui pitämään myös pelimannikilta tupaa. Kun siellä harjoiteltiin, puoli kaupunkia soi. Pienellä kuistilla istuskeli tällä hetkellä kädetön junkkari joka ei voinut soitella viulua, vaan huuliharppua hän puhalsi monen kylänihmisen satunnaiseksi iloksi. Liiveistä, housuista, hatusta ja vyöstä saattoi hänet soittajaksi täälläpäin tunnistaa vaikkei häntä itseään ennestään jostain syystä olisikaan tuntenut.

 

Vielä eräänä erikoisuutena tässä yhdyskunnassa elättivät itsensä vielä nykyäänkin kolme ennustajaa arvoituksellisilla tulevaisuudennäkymillään. Ilmeisesti he tekivät yhteistyötä koska tuottivat niin toistensa kanssa johdonmukaisia tuloksia kunakin aikana; eivät puhuneet ristiin. Näistä hommista olikin ristin voima kaukana, vaikka joskus oli nähty pappikin ennustajalla. Tätä työtä tekivät kaksi miestietäjää ja yksi naisnoita, taikka yhtä hyvin voidaan puhuta miesnoidista ja naistietäjästä – varsinkin ennen tämä oli täysin summittaista vaihtelua. Palkaksi he eivät suinkaan aina määränneet rahaa, vaan useammin ruokaa tai jotakin tarvekalua tai palvelusta he myöskin usein toivoivat ja pyysivät ja lähes poikkeuksetta saivat. Ennustajien palveluja käyttivät jotkut usein, toiset eivät koskaan. Tavallisin käytäntö jota useimmat sovelsivat oli kysyä tulevaa harvakseltaan, kun jotakin erityisen merkittävää saattoi olla kiikarissa. Useimmilla oli ehdoton suosikkiennustajansa joka meni kahden muun edelle. Myös heillä jotka eivät koskaan olleet ennustajalla käyneet tiesivät alitajuisesti kenen puoleen kuitenkin kääntyisivät tarpeen vaatiessa. Viime aikoina ennustuksiin oli ilmestynyt kosolti uudenlaisia fraaseja, sanamuotoja ja symboleja niin että vanhatkin olivat ihmeissään, vaikka näistä tulkintansa saivatkin aikaan muutaman kerran käänneltyään ja puntaroituaan syvyyden sanomaa. Kenties kauppalaiva oli tuonut kaukomailta mystiikan ja salatieteen oppikirjoja. Laivalla oli kuulemma matkustanut ranskankielinen, omanlaatuisensa pikku herrasmies vanhanaikaisissa vaatteissa. Hänellä oli oma pikku hyttinsä lähellä kapteenia ja mittava lasti ruumassa. Rantauduttuaan tämä ranskalainen jatkoi droskalla ja hänen matkatavaransa vankkureilla kohti Turkua. Hän saattoi hyvinkin olla se joka toimi jonkinlaisena manner-Euroopan yhdyshenkilönä ennustajille näissä kansantieteen asioissa, kuten joku aikaisemmin oli tehnyt avoimemmin ja näin tullut tavan kansallekin tutuksi. Joka tapauksessa ennustusten suosio oli noussut ennennäkemättömään piikkiin niiden sisällön ja rajuuden kasvun myötä. Laatu oli parantunut huimasti itsensä nimittäneiden asiantuntijoiden mukaan, niin he asian analysoivat ja ilmiön tulkitsivat.

 

Vähän kauempana, valloittamattomalla joutoalueella kahden ränsistyneen talon välillä värjötteli hökkelissään kauppalaivasta rantautunut iso laivaneekeri Tom. Hän oli tautinen eikä tulisi pärjäämään kauaa näillä seuduilla. Mutta vielä hänellekin tulisi löytymään tarkoituksensa tässä paikassa ja maailmanajassa; se arvo ja merkitys löydettiin tavalla jota harvan mielikuvitus tai pikemminkin näkemys riittää kuvittelemaan. Eilen oli mies puukotettu ja ryöstetty toisessa Tomin pikku tonttia varjostavista ränsistyneistä taloista mutta siitä ei kukaan paitsi tekijä vielä tiennyt mitään, vaikka sekin näennäisen satunnainen teko oli tehty erästä symbolisesti arvokasta klenodia silmälläpitäen. Tämä murhamies ei kuitenkaan ollut Tom eikä se hänen tapaistaan olisi ollutkaan. Jonkin satunnaisen tuhat sivua päivässä kirjoittavan asiantuntijan mielestä Tomin elämä varmasti oli ollut värikkäämpää ja siten kiinnostavampaa kuin juurikaan kenenkään tämän kylän asukeista. Merkittävyys on kiinni siitä minkä arvon me asioille osaamme kukin rajoittuneilla tiedoillamme ja ymmäryksellämme määrittää. Ehkä se on synnynnäistä tai vielä vanhakantaisempaa. Poliisiasema tulisi ottamaan murhan tutkiakseen joksikin viikoiksi kunnes se joutuisi kosketusten jonkin mittaamattomasti harvinaislaatuisemman kanssa.

 

Perimätieto tiesi kertoa, että vähän kauempana rannikosta kuin satama ja kaupunki, nykyisessä sankassa metsässä oli joskus ollut muinaisia asutuksia. Vieläpä muutamaa sukupolvea sitten oli joillakin tapana kehua retostella olevansa niiden maiden alkuasukkaiden jälkeläisiä. Ei ollut säilynyt tarinoita siitä, minkälaista väkeä ja heimoa nämä ihmiset olivat olleet. Heidät kuviteltiin alkukantaisiksi ja yksinkertaisiksi metsäläisiksi jotka eivät viljelleet maata eivätkä haudanneet kuolleitaan. Ei kukaan heidän muistostaan täysin tietämätön ollut, se eli omituista elämäänsä nykyihmisten mielikuvissa ja seututietoudessa.

 

Nyt oli kuitenkin elokuun ilta joka hellitti painostavuuttaan viiletessään. Naisihminen kulki rauhallisesti päinvastaiseen suuntaan raitista ja kaupungintalosta, toiseen kuin se suunta jossa eräs mies piippuaan poltti. Syrjäkujia pitkin hän eteni kohti satama-aluetta vapaine hiuksine ruskeineen, silmineen taivaansinisin ja yllään se vihreä mekko. Eikä hän tahtonut ajatella mitään. Huomenna tulisi kelpo päivä sisältäen pieniä muutoksia ja järjestelyitä. Pajut ja pyökit ja isommat puut keinuivat hienoisessa tuulenvireessä.

 

Apea neito oli vähemmän apea päästyään eroon tyhjää ilakoivasta seurastaan. Merkityksellisemmältä tuntui vain antaa elämän kulua ja tiedostaa ja tuntea se kuin etsiä ajanvietteitä ja halpoja huvituksia. Viime päivinä hän oli tuntenut olonsa vähän raskaaksi. Hänen siskonsa ja veljensä olivat olleet rasittavia mutta tilanne oli laantumassa. Huoleton itsensä rupesi tämä pesueensa keskimmäinen tyttö asteittain olemaan, tänään oli vaan vielä se kaikki häly ja ylenpalttius vähän liikaa. Tutun talon kulmalla hän seisahtui sitomaan hiuksensa uudelleen, kuunteli vesilintujen ääniä ja jatkoi kulkuaan.

 

Ilta ei ollut myöhä, vaan satunnaisia ihmisiä käveli askareillaan ja taloista kuului ääniä. Katu jota hän kulki oli vain kujista kookkain, ja jossain vaiheessa poikkikujalta häntä vastaan kävi parhaassa työiässä oleva mies, oikea jalkansa tekojalka, vaatteet nuhjuiset ja naama ruokoton. Eltaantunut hiki täytti naisen tajunnan kun mies sulki hänet tiukasti syliinsä, naisen jäykistäen ja ajankulun hetkeksi pysäyttäen, ja jotain tämä mieshahmo omituisesti vikisi näin tehdessään. Melkein välittömästi tämä outo ilmiö kuitenkin hoiperteli taas eteenpäin eikä katsonut taakseen. Neito puolestaan katsoi taakseen eikä pitänyt näkemästään ja jatkoi läheisille rapuille istumaan. Melkein kymmenen minuuttia hän istui sievissä silmissään tyhjä katse. Sitten vatsaa taas kiersi niin että hän aivan taittui ja oksensi vuolaasti pitkin mukulakivetystä. Ympärillä kasvoi ilkkuvia mustesieniä. Purskoteltuaan läheisen käsikaivon vedellä ja pyyhittyään suupielensä nuoi nainen jatkoi matkaansa, muttei enää kohti kotiaan vaan aivaan tiettyyn suuntaan, jonka hän nyt aisti mutta jota hän ei ennestään tuntenut. Painostava matalapaine oli taittunut. Jos muistatte laivaneekeri Tomin, oli hänkin nyt havahtunut toimintaan ja suuntasi tahdottomana kohti kohtalokasta tekopaikkaa käytyään ensin naapurin rauniotalossa konsultaatiossa. Omassa tuvassaan taajaman ulkopuolella taas Holmbodaskärin vanha akka naurahti tyytyväisenä itsekseen ja päästi huoletta mynnähtäneen pierun. Tulevaisuus oli heidän käsissään, vaikka niitä käsiä liikuttelikin joku suunnaton ja hahmottelematon. Eivät he edes tienneet keitä he olivat ja ketkä kaikki heihin kuuluivat eivätkä mitä se tarkkaan ottaen merkitsi muuta kuin tiettyä epämääräistä mutta tyydyttävää tunnetta. Se oli jossain niin sisässä, etteivät he olleet tienneet sellaista syvyyttä olevankaan heissä, jossakin sopukassa piilevän sellaisen, joka oli joskus aikaisemmassa sukupolvessa tai kenties aiemmassa rotumuodossa ollut syntymäoikeus, ylpeys ja niin sisäinen kuin ulkoinenkin olemus.

 

Rappusten vieressä mukulakivillä kiemurteli vatsahappojen lammikossa pieni, harmaa, mädäntyneeltä haiseva untuvainen, niljakas olio joka vaikersi, kutsuen tuntematonta isäänsä. Jotain vanhaa siinä myös väistyi ja meni pois, vaikkakin uusi taas oli vain vielä vanhemman toistoa ja uutta tulemista.

Lähetän tämän Reginaan.